Talostani vapautui eilen kaksio. Siihen muuttaa joku muu, jotkut muut.
Tytti kävi teellä. On lohdullista kärsiä samoista ongelmista. Ystävystyminen on vaikeaa. Kavereita kyllä saa, mutta kiintyminen tuottaa ongelmia. On vaikea olla ja jutella yhdentekevyyksistä. Ei huvita puhua kun harvoin kukaan edes kuuntelee tai oikeasti on kiinnostunut siitä, mitä yritän sanoa, vaikka se sitten olisikin vain, että mää tykkään tästä runosta tai mää poltin aamulla nuudelit pohjaan tai mää oon laihtunut kilon tai mulla on paha mieli, koska...
Saati sitten, että puhuis jostain oikeesta.
Suurin osa tuttavuuksista jää "soitellaan" -asteelle. Kyllä sen tietää kuka soittaa ja kuka ei, ole soittanut tähänkään asti.
Omia ystäviä on ikävä. Niitä, jotka ihmettelevät jos et ole tullut kouluun. Niitä, jotka pitävät yhteyttä ihan vain kuullakseen mitä sinulle on tapahtunut ja mitä olet tehnyt viime päivinä ja miten rakkaus sujuu. Niitä, joiden kanssa voit vain makoilla hiljaa tai naureskella ihmisille ilman, että ne pitäisivät sinua ilkeänä tai sivistymättömänä tai ihan ääliönä. Niitä, jotka sanovat rehellisen mielipiteen uudesta tukastasi ja joille itse voit sanoa heidän tukastaan. Niitä, joille voit soittaa aamuyöllä itkien, että mulla ois nyt tällanen yks juttu. Niitä, joille on sanomattakin selvää, että tulet mukaan. Niitä, joille uskallat kertoa, jos pelkäät tai olet väsynyt. Niitä, jotka huolestuvat kanssasi jos läheisesi sairastuu. Niitä, joita ymmärrät yhdestä katseesta. Niitä, jotka välittävät oikeasti siitä mitä ajattelet tai mitä tunnet ja jotka ilahtuvat minusta ja joista minä ilahdun. On raskasta elää ilman rakkaitaan, vaikka muuten sujuiski.
Onneksi täälläkin joku huolehtii, että "et ota nyt sitten keväälle liikaa kursseja Anna ettet väsy niinkuin syksyllä". Sellainen yllättäen lämmittää kovasti. Muut välittäjät ovat Kemissä tai Helsingissä tai Göteborgissa ja sen sellaisissa. Onko vika itsessä? Jaksaako itsekään välittää muista tarpeeksi? Usein houkuttavimmalta seuralta tuntuu oma seura, enkä haluaisi sen olevan niin.
Koulussa on ollut kivaa. Kirjallisuudentutkimuksen perusteet 2. on mukava, kun eri luennoitsijat kertovat kirjallisuudentutkimuksen teorioista ja metodeista. Myös praktikum 2. alkaa huomenna (jes) ja lastenkirjallisuuden historia ensiviikolla.
Sooloilua elokuvan alussa oli just sellanen fiilis, että nyt näytellään! Kasvoin kuitenkin elokuvan mukana pitämään jopa siitä naisesta pääosassa (Saija joku?) ja vaikka loppuratkaisu herättikin minussa ärtymystä oli se silti ihan herttainen elokuva. Ehkä kuvakulmat ja musiikit ja sen sellaiset tekivät siitä hyvän. Kirja on kuulemma taas kerran paljon parempi.
Anna mun mennä, Anna mun mennä, mä oven avaan, en henkeä saa...
En saa taas mitään aikaiseksi. Istun tässä koneella ja mietin kuka olen ja missä on koti, enkä edes näe kun panda aivastaa.
No comments:
Post a Comment