palikoita

Oon nyt pari päivää tehny tutkielmaesseetä itsetunnosta. Aika mielenkiintoista. Se eteneekin just niinku pitääki ja valmistuu varmaan ihan ajoillaan, viimetipassa, mutta silti. Ei paniikkia.

Psykologian professori Liisa Keltinkangas- Järvinen antaa erinomaisen esimerkin kasvatustraditiostamme. "Kehumisen sijasta lasta aletaan kannustaa suorituksiin asettamalla hänelle tavoite, johon hän itse ei ollenkaan välittäisi pyrkiä. Lapsi asettaa kaksi palikkaa päällekkäin, ja ihailee onnellisena suoritustaan. Silloin tulee aikuinen paikalle, korjaa alemman palikan asentoa ja sanoo, että saat kolme palikkaa päällekkäin, kun laitat ensimmäisen kunnolla. Tästä alkaa ja jatkuu eräs itsetunnon ongelma: ihminen ei rohkene itse asettaa itselleen tavoitteita ja olla tyytyväinen suoritukseensa, vaikkapa vähäiseenkin, kun tavoitteet tulevat aina ulkopuolelta."

Olen soitellut vähän kitaraa viimepäivinä. Jotain Sir Elwoodia, ja Avrilin viisisointuisen "My happy endingin" pystyn soittamaan alusta loppuun, mutta soinnun vaihtumiskohtiin tulee vieläkin pieni katko. Mitä pitempi aika viimeisestä soittokerrasta on kulunut sitä pitempi se katko on. Kamalan turhauttavaa tulla paremmaksi niin hitaasti. Ja että seuraavana päivänä ei olekaan siinä mihin viimeksi jäi vaan taaempana aina. Ihminen ei voi olla tyytyväinen kahden palikan torniin, vaan aina on olemassa kolmas palikka, ja joku on saanut senkin paikoilleen.

Eilen kävin baarissa selvinpäin, mitä en enää ikinä tee.
Toinen asia, mitä en enää ikinä tee, on mennä selittämään kännissä jotain noloa kuten sitä millaista unta on nähnyt jostain puolitutusta sille puolitutulle itselleen, jota ei vois vähempää kiinnostaa ja joka siis parhaimmassa tapauksessa on vielä selvinpäin. Ja vielä sitä, miten ne oli spekuloinu sitä unta sen poikakaverin (joku neverheard) kanssa, ja lisätä että "ei ku mee vaan..kyllä mää nään ettei sua oikeesti kiinnosta kuunnella mun selityksiä" ja kun koittaa ystävällisesti hymähtää että niin..ei oikeastaan, niin se jatkaa että..."MUTTA viimeyönä mää näin semmosta unta että mää niinkö huusin vaan ihan täysillä näin ja sitte se mun poikakaveri....." Ja sitä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu... Kamalaa. Oma syy kun menin sinne. Oishan tuo pitäny tietää. Onko nää ihmiset täällä ollu ennenki näin urpoja vai onko tää vaan joku urpojen iltama? Myötähäpeä ei ole kiva tunne. Masensi oikeestaan. Ja täällä mää oon viihtyny ihan liikaa..

Voi olla ettei se muuten silloin olekaan myötähäpeää vaan ihan häpeää sitä itseään, kun tietää ettei oikeastaan ole itse yleensä yhtään parempi.

Ylihuomenna mulla tullee kakskymppiä lasiin. En ole suunnitellut sille päivälle mitään erityistä. Tutkielmaesseen kirjoittamista ja ikävää, veikkaisin. Mummo soitti. Se oli suunnitellut kalevalariipuksen ostamista minulle lahjaksi ja käytiin neuvottelua siitä, millainen sen tulee olla.

Kahdenkympin kriisin oireilut ovat vaihtuneet hyväksi mieleksi, ylpeydeksikin ehkä. Ei kaksikymmentä ole lupaus aikuisuudesta, vaikka siihen ehkä liittyykin tiettyjä odotuksia kuitenkin. Vuosi sitten kun täytin 19, isoveljeni laittoi mulle viestin että "19-vuotiaana tapahtui ne parhaat jutut".
Kuluneen vuoden aikana mun elämässa on tapahtunu paljon ja oon oppinu valtavasti ja ne parhaat jututkin pääsivät tapahtumaan, mutta tänä seuraavana ikävuotenani odotan pääseväni nauttimaan niistä parhaista jutuista, jotka draamallisen, hektisen ja välillä vaikeankin, mutta ah niin ihanan tämän vuoden aikana tarttuivat haaviin. Sillä parhaissa jutuissa mun mielestä juuri parasta on se, etteivät ne ole ohi heti tapahduttuaan vaan ne ovat ja pysyvät, muuttavat jotain. Elämä on järjestyksessä ja hyvää.