Luin perjantaina Eskareille tarinaa, jonka opetus oli, että saduissa kaikki on mahdollista. Opetus osui pian omaan nilkkaani, sillä on eräs toinenkin todellisuus, jossa kaikenlaiset älyttömyydet voivat olla täysin mahdollisia. Armeija. Mikolle, joka oli iloisena laulanut muodostelmassa "Lomille lomille kohta päästään lomilleee"- marssilauluja, oli vain tylysti ilmoitettu, että koska alokas teikari pääsi sota-ajoneuvon kuljettajaksi, alokas teikari pidettäisiinkin nyt kiinni. Minä, joka lauloin omia "lomilleeeeee"-oodejani tässä päässä olin varmaan sanomattakin selvästi järkyttynyt. Pelastuakseni vääryyden tuottamalta ahdistukselta soitin villelle ja miialle ja hyppäsin heti töitten jälkeen bussiin, joka kuljetti minut jyväskylään.
Kun istuin laput korvilla pimeyden ympäröimässä linja-autossa, koin hetken, joka tuntui tutulta. Tuijotin itseäni, joka tuijotti vastakkaisen ikkunan kautta takaisin ja mietin että olinko neljässä vuodessa muuttunut miksikään siitä onnettomasta tytöstä, joka karkasi kotoaan veljensä luokse jyväskylään etsimään jonkinlaista lämpöä, kun tuntui kaikista pahimmalta...!?
Olin minä! Oleellisempaa kuin se, etten enää ole oikeasti opiskelija, joten sain jännittää hurjasti pyydetäänkö mua todistamaan opiskelevuuteni (ei pyydetty), on, että voin hyvin nyt. Lukion ekalla kaikki tuntui raskaalta, lohduttomalta ja epäoikeudenmukaiselta. Elämä tuntui kaikelta sellaiselta, minkä kanssa en halunnut olla missään tekemisissä. Luulen, että se vaihe on sellainen välttämätön, joka kaikkien on kestettävä joskus, mutta muistan, että silloin tuntui todella pahalta ja pitkään.
Näiden ajatusten myötä helluton viikonloppunikin sai oikeanlaiset mittasuhteensa ja kun silloin vielä sain puhelun Someroharjulta ikävöivältä sotilaalta, jolle oli luvattu vapaata neljälle seuraavalle viikonlopulle tunsin olevani kiittämätön kakara. Ei..jotain paljon pahempaa.
No pojat olivat yhtä hellyyttäviä kuin aina ennenkin. Ollista oli tullut ihanan rehellisen mustasukkainen pikkuveljelleen. "LOPETA ANNA!" se huomautti topakasti kun unohduin lirkuttelemaan onnimanniselle. Paratiisi Saarelan heittäessä keikkaa tehtiin lasagnea ja muisteltiin menneitä ja sitä millaista erilaisten aikojen alussa oli ollut. Ja välissä. Minä ja Miia. Ja käytiin Opanopan kanssa luistelemassa. Tai siis nopa luisteli, me oltiin tukena muut. Ja Yksteräsillä vielä!
Jyväskylässä aika pysähtyy tai ainakin liikkuu hitaammin. Siellä ei ole aikaa tai sitten siellä ei ole muuta kuin aikaa. Siellä olen irti ressistä ja things-to-do-listoistani, joista minun yleensä on erittäin vaikea irottautua. Siellä ei paina hellut, eikä työt eikä koulut eikä muut. Siellä on vaan ihanat lapset ja ihanat aikuiset, joita on oikeastaan ihan aina kiva nähdä.
Pikkumyy on sanonut, että omistaminen merkitsee vain matkalaukkuja ja -kasseja, joita on sitten raahattava mukanaan.
Minä en tykkää irrallisuudesta ja riippumattomuudesta. Tai ideoina ne tuntuvat ihan hienoilta, mutta kyllä mää mielummin raahaan. Tai jos en edes mielummin niin vastointahtoani sitten. Raahaan jokatapauksessa. Kerään ympärilleni ystäviä ja kontakteja ja mieluisia paikkoja ja tekemisiä ja muistoja ja lempiherkkuja ja musiikkia ja kivoja minun näköisiäni vaatteita ja kaikkia omilta tuntuvia hyviä asioita, jotka muistuttavat siitä kuka olen. Ja rakkautta. Eikä mitä tahansa rakkautta, vaan sitä tiettyä juuri. Sitä sinun.
Mua ei oikein tuo seikkailu kiehdo eikä houkuttele. Voi se olla arkuutta tai pelokkuuttakin, mutta kun en vaan tahdo luopua tästä mukavuudesta. Rutiinit pitävät mut hyvästi kasassa. Tutut asiat ovat parhaita. Aloitteluillat annukalla tyttöjen kanssa kun melkein kaikki naurattaa. Scandinavian music grouppia täysillä samalla kun otan aurinkoa lepolassissa Jellonan kanssa ja juon sitä tiettyä viiden hedelmän mehua lasista pillillä ja luultavasti kirjoitan jotakin jostakin. Ja se pilli on pinkki muuten..melkein aina. Kauppalappu, kaupassa käynti, lasagnen teko ja syönti mun vanhan köksäohjeen mukaan mikon kanssa sellaisena pimeänä iltapäivänä kun ulkona on oikein kylmä tai taivaalta sataa jotakin. "Me tytöt- henki" äidin kanssa, kun käydään kaupungilla etsimässä lahjaa jollekin sukulaiselle ja ostetaan samalla jotain hemmottelua meille, kuten uusi ripsiväri tai kuumaa kanaa. Perjantait töissä, kun kaikki on rentoa ja hilpeää ja lapset levottomia, mutta annamme niiden ollakin ja toivottelemme hyviä viikonloppuja hymyssä suin kun yksi vuorollaan poistuu työpaikaltaan. Pitkät terapeuttiset puhelut elisan kanssa. Venyttelyt aerobikin lopussa kun urakka on lopuillaan ja tiedän, että kun pääsen kotiin kuorin kolme appelsiinia ja vetäydyn katsomaan huippumallia haussa ja täydellisiä naisia. Pitkät saunahetket ja pehmentävä suihkugeeli. Jellonan pörröinen kehräävä olemus lohduttavana vieressä aina kun paha mieli iskee. Laulelu isin säestäessä pianolla tai kitaralla. Mikon lähellä oleminen. Lähellä ja kanssa. Aivan vailla vertaansa.
On asioita, joita kaipaankin ja muutoksia, joita toivon ja odotan, mutta täälläkin asiat ovat ja ovat olleet enimmäkseen niin kovin hyvin. Kyllä mää haluan opiskelemaan. Ihan hirveesti haluan! Ja kyllä mää haluan muuttaa täältä pois ja kaikki ne muutokset, jotka ovat tullakseenkin, mutta kyllä senkin tiedän että täältä jään kaipaamaan paljon. Ja jos ja kun joskus pääsen täältä lähtemään, pakkaan laukkuuni näistä asioista kaikki mitkä vain saan mahtumaan ja raahaankin mukaani, eivätkä ne millään lailla askeleitani paina eivätkä tahtiani hidasta. Päin vastoin.
No comments:
Post a Comment