Äiti on parhaimmillaan juuri tuollaisena. Villatrikoot hassun lyhyissä muumijaloissaan tekemässä mulle munakasta, kun mua heikottaa (enkä halua syödä lohta, koska söin sitä jo eilen) kyselemässä saako suolakurkkua laittaa, jos sen paloittelee aivan pieneksi silpuksi. Ihana äiti kullan kallis.
Kävin Sepon kanssa ajelemassa ja moikkaamassa Raunoa. Olivat päässeet kasvamaan jossain välissä isoiksi molemmat ihanat pikkupojat. Minun pienet keinupalloilijat. Tui. Rauno oli muuttanut kaupunkiin vaimonsa kanssa ja Seppo, (joka ei tule koskaan asumaan omillaan :D) puhui jokseenkin järkeviä ja aikuismaisia juttuja. huh huh. Missä minä olen ollut kun tämä kasvu on tapahtunut? Liiaksi kiinnittyneenä itseeni?
Olenko minä kasvanut ajan mukana myös? Vai unohdinko kasvaa, kun en huomannut katsella ympärilleni ja pysyä perässä? Säikähdin kun huomasin ajattelevani eräänä aamuna sitä miten paljon kurjemmalta tuntuu ajaa talvirenkailla. Se on aikuisen ajatus..eikö ole? Vai pitäiskö olla vaihtanut ne renkaat kanssa itse? Toisaalta mulla on kyllä poikaystävä, joka vaihtoi talvirenkaat niitten mersuun.NIIIN! Kai sekin nyt on jotain ! (:
Joskus ehkä kasi-luokalla (juuri silloin kun kaikki ihmiset tahoillaan ovat kamalimmillaan) tunsin olevani paljon aikuisempi kuin nyt. Osasin nauttia elämästä. Silloin vapaus oli mahtavaa ja tiesin kaikesta kaiken.Erityisesti siitä kuinka väärinymmärretty olin. Kuinka tyhmiä opettajat ja vanhemmat olivat. Kuinka tulisin pelastamaan maailman ja siinä ohessa myös siitä kuinka itsemurha ja itsensäviiltely ovat armollisia keksintöjä.
Niin tosiaan..ehkä se elämästä nauttiminen tuli vasta tämän vaiheen, missä ainut asia, josta kirjoittamattomien angstisääntöjen mukaan oli lupa nauttia ovat päihteet, jälkeen. Noh..sanotaan ysiluokan lopulla, kun ollaan koulun vanhimpia ja naureskellaan itkeskeleville ja protestoiville angstikaseille. Juuri silloin kun huudellaan onnesta soikeina "Mikäs se olikaan se peruskoulu?!" ja vedetään kamalan pahaa ja paksua sikaria koulun portailla sen merkiksi että on todella vapauduttu auktoriteeteistä. "Meitä ei estä mikään!!!"
Sekin oli sitten yllättävä takaisku kun poliisit pysäyttivät juhlivan nelikon ja vähääkään hetkahtamatta uholleni lakimiesisästäni kaatoivat pois luvattomat nautintoaineet. Ja kokemusta viisaampana olen raapustanut silloiseen päiväkirjaani "On se kumma miten yksi naurettava välikohtaus voi pilata kaiken peruskoulun loppumisesta aiheutuvan riemun." Voi se.
Opetus on; älä iloitse siitä mitä sinulla on tai se viedään sinulta pois. Tämä kasvaminen tekee minut epävarmemmaksi ja pelokkaammaksi. Ehkä se on sitä itsesuojeluvaiston kehitystäkin osittain. Ja kokemusta tietysti. Yläasteella olin varma siitä että LOVE FOREVER ja BEST FRIENDS FOREVER ja julistin molempia auliisti ja mitä suurempaan ääneen sen parempi. Nykyään..noh..edellä mainittu opetus pätee yhä.
Eskari Vilman mielestä on tavattoman hassua, kun se tuntee yhden Antin, joka ajaa skootterilla ja on mua pidempi. "Niin mutta aattele 16-vuotias..se ei oo vielä edes aikuinen ja silti se on sua pitempi!" Paljon keskustelua on myös herättänyt se että "RITVAAA (ohjaava lastentarhanopettaja)...Onko totta että Anna ei kasva ennää tosta? mutta miten se voi jäädä noin pieneksi?"
Ihastuttava muumiäitini on kuitenkin aina tavannut sanoa:
"Mitä pienempi itse on, sitä suurempi joulu tulee"
No comments:
Post a Comment